torstai 13. joulukuuta 2012

Inca Trail vaellus

Inka Trail

Edessä neljä päivää ja kolme yötä kuuluisalla Inka Traililla.

Sunnuntai aamuna heräsimme jännittyneinä klo 5. Hyppäsimme tunnin kuluttua bussiin ja mukaan sai jokainen ottaa 5 kg tavaraa kantopusseissa, jotka tulisivat kantajille ja tietysti lisäksi vielä oma päiväreppu. Matka Cuscosta Inka polun lähtöpaikkaan, joka kartassa oli merkitty oudosti vain merkinnällä KM 82 (2750 m) kesti kokonaiset neljä tuntia pysähdyksineen. Välillä mentiin sellaista kärrypolkua, että ihmetellä täytyy miten iso bussi pääsi siinä ylipäätään eteenpäin ja muutama aika täpärä kohtauspaikkakin oli :) Matkalla näimme Cuscon alueen korkeimman vuoren (6200 m), jonka huippu oli ilahduttavasti lumipeitteinen.

Muutama kantaja lähti jo hotellilta mukaan, mutta loput keräsimme matkan varrelta ja viimeiset pestattiin Ollantaytambo nimisestä kylästä loppumatkasta. Kantajia, kokki ja apulaisia lähti yhteensä mukaan 14. Lisäksi kaksi paikallisopasta, joista toinen kulki aina edellä - tosin joskus mentiin Merjan kanssa ensimmäisinä - ja toinen joukon viimeisenä.

Klo 10:05 ryhmittäydyimme INKA TRAIL lähtöportin alle yhteiskuvaan ja matka saattoi alkaa.


Sitä ennen oli kuitenkin hyvin tarkka viranomaistarkastus, ilman voimassaolevaa ja eritoten MUKANA olevaa alkuperäistä passia ei reitille ollut mitään asiaa. Pääsyliput olivat matkanjärjestäjien puolesta ja nekin hyvin tärkeitä. Lopuksi joka paikkaan lyötiin tietysti tavan mukaan erilaisia leimoja.

Ensimmäisenä päivänä polku oli erittäin kuivaa hiekkaa ja vähän irtosoraa. Kiviä ei juurikaan. Maasto helpohkoa ja nousuakin vain vähän - n. 500 m. Muutama kivinen rauniorykelmä bongattiin ja pysähdeltiin tämän tästä kuuntelemaan tarinoita. Tällä kertaa siis englannin kielellä. Oppaamme Daniel tuntui hänkin olevan hyvin innostunut työstään ja ylpeä maastaan. Tänä ensimmäisenä päivänä oltiin vielä ihan satunnaisen asutuksenkin liepeillä ja parin talokyhäelmän vieressä myytiin kylmää juotavaa ja vähän jotain pientä naposteltavaakin. Ylhäällä jyrkällä vuorenrinteellä laidunsi lehmiä. Kasvillisuus oli myös runsasta.


Kun ilmoitettiin, että seuraavan talon pihassa pietään lounastauko oltiin varauduttu johonkin trangialla vähän riisiä -tyyliseen ruokailuun ja hämmästys ei olisi voinut olla suurempi kun näimme, että kantajat olivat kasanneet ison ruokatelttamme, kokki tai apulainen kattanut pöydän liinalla ja taitellut ruokaliinat kauniisti, oli haarukat, veitset ja lusikat. Tee maistui hyvältä (cocalehtiä tietysti) ja ruoka oli suorastaan taivaallista! Eikä vain sitä vaan myös nätisti laitettu esille ja taidokasta kaikin puolin. Ruoka maistui kaikille! Tarjolla oli alkukeitto, lämmin salaatti ja taimenta riisillä.

Illansuussa saavuimme leiripaikkaamme (n. 3000 m) vuolaasti virtaavan joen rantatöyräälle, jossa valmiiksi kasatut telttamme odottivat. Tarjolle tuotiin myös pullovettä, limua ja kylmähköä olutta - kyläläisten voimin. Kallistahan olut noissa korkeuksissa oli, mutta täytyihän sillä itseään palkita melko kuuman päivän päätteeksi. Liikkeellä olimme olleet reilut neljä tuntia (ylhäällä aika josta pysähdykset pois).

Juhlallisin hetki oli kuitenkin kun kävimme peseytymässä jääkylmässä koskessa ja pienessä putouksessa, jossa varpaat saivat ihanan kylmän suihkun. Se tuntui todella ihanalta. Mukavalta tuntui myös pestä pois kaikki aurinkorasvat ja hyttysmyrkyt iholta.

Illallinenkaan ei jättänyt ketään kylmäksi...

Kuvassa paikallinen OLUTPANIMO, jossa valmistettiin (tämä on lähes ainut sana jonka opin matkalla - Chiccaa - tai joitain sinne päin) maissiolutta. Harmi vaan, ettei sitä saanut (tai uskaltanut) maistaa kertaakaan... :)


KUOLLEITA NAISIA 

Ma 3.12.

Herätys jälleen - kuinkan muuten kuin 5:30.  Meillä oli aina kello herättämässä, mutta herättiin kyllä ilmankin, se varsinainen herätys toimi kuitenkin niin, että kantajat koputtivat teltan ovelle ja ja tarjosivat heti aamutuimaan KOKAAAA...siis cocateetä tietenkin :) Taukoamaton sateen ropina ja kosken todella voimakas kuohu oli säestänyt nukkumista. Edessä olisi noin 6 tuntinen vaelluspäivä, taukoineen.

Tänään kävisimme myös reittimme korkeimmalla kohdalla. 4205 m Kuolleen Naisen Sola. Paikkahan ei ole mikään sola kun kerran on korkein kohta, mutta se on saanut nimensä siitä, että kun paikkaa katselee kaukaa - kuuden tunnin matkan päästä niin näyttää siltä kuin raskaana oleva nainen makaa, on tissit ja kaikki.


Coca tauko:


4200 m:


Nousua kertyi n. 1300 metriä, joten tämä oli reissun rankin päivä. Nousuhan ei ole sitä, että mentäisiin suoraan ylös vaan välillä hieman alas ja sitten taas ylös ja välillä tulee enemmänkin nousua, milloin mitenkin. Polku on yhtä kivikkoa ja rappuja. Mietittiin, että montakohan rappua Inka Trailiin sisältyy, mutta niitähän on mahdoton laskea, jotain arveluja voisi kuitenkin esittää että tuhansia? Pahin osuus oli alastulo Kuolleen Naisen solasta, todella jyrkkää ja kovaa touhua pohkeille. Toisilla taas kipeytyi reidet. Kompurointiin ei myöskään ollut varaa, koska minkäänlaisia kaiteita ei ollut ja pudotukset on tietenkin melko jyrkkiä. Koska oli satanut koko yön ja vähän väliä päivän mittaan tihuutti lisää niin kivet olivat myös erittäin liukkaita, hyvä pito kengissä oli enemmän kuin tärkeää. Ensimmäisen päivän Merja oli kävellyt Asicsin juoksukengillä, mutta toiseksi päiväksi vaihtoi Merellin retkikengät, jotka pelitti hyvin. Mitä nyt varpaat hieman hautui ja tuntuikin taas ihanampaakin ihanammalta lillutella varpaitaan illalla jääkylmässä vedessä :) Minulla oli koko matkan Salomonin maastojuoksukengät ja nekin toimivat oikein hyvin. Mielestämme monella muulla oli aivan turhaa tosi järeät vaelluskengät, eihän me kannettu kuin kevyitä päiväreppuja.

PELIT, VEHKEET ja KUUMAT POSKET

Kenkien lisäksi yksi tärkeimmistä varusteista Inka Traililla oli vaellussauvat. Muutama vuokrasi ne matkanjärjestäjältä, Itse pärjäsin mainiosti ilmankin ja Merjalla oli vain yksi sauva, jonka toi kotoa asti ja lopuksi lahjoitti sen oppaallemme. Reitillä oli sellainen sääntö, muiden sääntöjen (ei alkoholia jne...) ohella että sauvoissa EI SAA olla piikkejä ja niinpä kaikilla muilla oli tutit piikin päässä, vuokrasauvoihin ne oli jopa teipattu lujasti kiinni. No niinhän siinä kävi, että eihän niistä liukkailla kivillä ollut sitten juurikaan ehkä hyötyä. Merjan sauvassa tosin oli piikki, ja pelkäsi että "tulli" ottaa koko sauvan pois :)

Ai miksikö ei saa olla piikkejä, no tietysti siksi, että tämä kallisarvoinen ja historiallinen reitti ei kärsisi liikaa, sen arvokkaat kivet eivät vaurioituisi. Sen verran kuitenkin olimme skeptisiä, ettei aivan kaikki ne tarinat Inka kulttuurista tai siitä, että JUURI siitä kohtaa oli joskus 1000 vuotta sitten joku arvovaltainen Inka kulkenut Machu Picchusta Cuscoon. Ei kukaan voi tietää mistä se polku täsmällisesti oli kulkenut. Kuten muistamme, Inkakulttuuri ei tuntenut kirjoitettua kieltä, ei numeroita eikä karttojakaan, varmasti ei tiedetä juuri mitään, koska kun Espanjalaiset valloittajat tulivat niin he tuhosivat melkein kaiken minkä löysivät. Machu Picchuahan eivät Espanjalaiset koskaan löytäneet ja siksi se on niin arvoituksellinen, ainutkertainen ja salaperäinen paikka :)

Vihdoin n. neljän tunnin taivalluksen jälkeen saavuin reitin korkeimmalle kohdalle, 4200 metriin niin piti ensimääiseksi etsiä Geokätkö, onneksi gps johdatti sumuisessa säässä helposti tunnistettavaan paikkaan. Kätkössä oli 3 Travel Bugia, yksi heistä lähti matkaamme. Ylhäällä sää muuttui heti. Oli tuulista ja repusta kaivettiin pipoa ja hanskaa. Sumu oli myös seuranamme melkein koko päivän, mutta minusta se oli oikeastaan vain pelkästään positiivista ja erittäin kuvauksellistakin. Tosin kuvat eivät sitten olleetkaan samaa mieltä :D



Alamäen jälkeen saavuimme vihdoin ja viimein iltapäivällä neljän aikoihin leiriimme, joka sijaitsi jälleen vuolaasti virtaavan ja kuohuvan joen vieressä. Leiripaikoilla on aina muitakin matkaajia, meidän lisäksi ehkä n. 100 ihmistä, suurin osa taisi olla kielestä päätellen ihan eurooppalaisia kuten mekin, ranskalaisia, brittejä ja muutama ruotsalainenkin. Oltaisiinkohan nyt oltu jotain 3500 metrissä, en muista tarkkaan.

Olin ensimmäinen meidän ryhmästämme, jopa ennen oppaitamme joka tuli leiriin. Löin ylävitoset kantajiemme kanssa ja Merja kävi moikkaamassa päiväunilla ollutta kokkiamme Carlosta. Sitten näytettiin heille kännykästä kuvia Suomesta. Pian meille tarjottiinkin jo teetä ja teen jälkeen alkoihin varsinainen HAPPY HOUR - kuten oppaamme Daniel sitä nimitti. Olimme ostaneet lounastauolla paikalliselta (siltä ainoalta joka vielä asui niin korkealla) maajussilta kaksi pulloa paikallista CARTAVIO BLACK -rommia, josta Carlos lupasi tehdä meille kannullisen kuumaa juotavaa. Todella hyvää se olikin ja heti ensimmäinen mukillinen kirvoitti ryhmämme toiselta Tohtorilta pientä laulua huulilta, joten lauloimme sitten Taivas on sininen ja valkoinen. Vastavuoroisesti odotimme oppailtamme jotain paikallista juomalaulua, mutta ei oikein irronnut, joten meidän täytyi siis jatkaa. Nyt en enää muista mitä kaikkea mahdoimmekaan laulaa.... :DDD

Sateen ropinaan herättiin siis ja myös nukahdettiin.


Tähän lopuksi muutama tarina tästä historiallisesta reitistä: kerrotaan että parhailta ja kovakuntoisimmilta viestinviejä Inkoilta olisi mennyt päivän matkalla Machu Picchusta Cuscoon - tuohon Inkojen pääkaupunkiin. Inka Traililla on järjestetty myös juoksukilpailuja, voittajan aika on ollut parhaimmillaan 3 ja puoli tuntia, mikä tuntuu ihan uskomattomalta (n. 40 km). Minä kuulemma hämmästytin porukkamme naisväkeä, molemmat tohtoreita - kertomalla että minulta menisi ko. reittiin varovaisen arvion mukaan noin 8 tuntia. Eivät uskoneet, kysyivät sitten ikää ja lopuksi totesivat, että ikävä ihminen, kun on niin hyväkuntoinen :)


Merja löysi vielä yhden kivan kuvan hieman sanotaanko "laajasta" kuvamassastamme - tältä päivältä, joten laitetaanpa se tähän :)


ja laitetaan vielä yksi, joka kuvaa melko hyvin reittiä. Muutama kantaja "juoksi" alas tuonkin kohdan. Meidän kantajistamme nuorin oli 16 vuotias ja vanhin 66 - melkoinen ikähaitari!



AURINKO KUN PÄÄTTI RETKEN...

TI 4:12.

Sateen ropina oli seuranamme tänäkin yönä leirissämme Patamayo-joen varrella. Toisaalta hyvä niin, koska tämä yö vietettiin niin korkealla, että selkeän sään osuessa kohdalle olisi lämpötila voinut pudota nollan tietämille. Nyt se oli vain n. 10. Minimaalisen pieneen melkein parin nyrkin kokoiseen tilaan pakkautuvat untuvamakuupussimme olivat oikein hyvät. Pahempaa oli sitten se kosteus, joka hiipi joka paikkaan. Vaatteet olivat kosteita, jos ei ne sattuneet olemaan päällä yöllä. Tässä oli hyvä harjoitella  erähenkisyyden alkeita ja Merjan mielestä tämä telttailu ei ole ihan hänen suosikkilistansa kärkipäässä :)

Tuttuun tapaan herätys klo 5:30, mutta matkaan pääsimme vasta hieman ennen klo 7. Oppaan mukaan edessä olisi 16 km matka, mikä ei lopulta pitänyt lainkaan paikkansa. Mutta kukaanhan ei täällä laske kilometrejä vaan puhutaan tunneista ja tällä kertaa arvio oli, että etappi kestää taukoineen 10 - 11 tuntia.


Aamupalaksi paahdettua leipää hillolla ja vielä makoisa lettu! Carloksen kokkaustaitodot olivat mahtavan ihmeelliset!

Näyte Carlosin välipaloista:


Sade loppui tai ainakin taukosi sopivasti juuri kun valmistauduimme matkaan, joten päälle laitetut sadeviitat sai pian ottaa pois. Perulaiset oppaamme ei tainneet tuntea ollenkaan vedenpitäviä vaatteita, ei corea eikä muuta, koska koko ajan hokivat että pitää hankkia PLASTIC PONCHO - ja osa suomalaisistahan hankki sen. Suomalainenhan tottelee aina :) No, itse en hankkinut vaan luotin goreen ja sadehousuihin.


Reittimme kävi tänäkin päivänä n. 4000 metrissä kun nousimme heti alussa 400 metriä ylöspäin. Aina silloin tällöin jopa aurinko kunnioitti läsnäolollaan vaellustamme ja ihan kohtalaisen lämminkin oli, ei sentään mitään hellettä kuitenkaan. Lounastimme Phuypata-Marcan yhteisössä 3600 metrin korkeudessa, tosin me ei mitään asutusta siinä kohtaa huomattu, mutta näin lukee matkaohjelmassamme. Eikä enää tässä vaiheessa retkeä pitänytkään olla pysyvää asutusta. Ehkä he lymysivät jossain puskissa?

Portait, portaita ja vielä kerran portaita. Pitkää, hidasta mutta vakaata menoa. Olimme yhdessä jälleen ensimmäisiä, jotka saapuivat iltaleiriimme ja saimmekin odottaa pitkän tovin muita. Tämä päivä tuntui vähän jalan lihaksissa, koska päivään mahtui n. 600 m nousua ja 1500 m laskua. Aivan loppumatkasta saatiin näkökenttään myös yhdet isommat Inkarauniot, jotka tarjosivat vaihtoehtoisen reitin leiriin, tosin me valitsimme ihan vaan alamäen. Jostakin syystä pieni nousu ja ketunlenkki ei erityisesti houkutellut siinä vaiheessa :)

Leirimme sijaitsi nyt melko suurella "leirintäalueella", jossa oli jopa suihkut, tosin kylmät sellaiset. Tätä huippu virkistävää vekotinta piti tietenkin kokeilla kuten suurin osa ryhmästämme kokeili sitä. Merjalle riitti kun sai pestä jalat ja kasvot. Jälleen kerran ihan kelvollisen ja herkullisenkin, jälkiruokineen kaikkineen - illallisen jälkeen alkoi eräänlainen seremonia. Jaoimme etukäteen kerätyt tipit keittiöhenkilökunnalle, kantajille ja oppaillemme. Arto oli jakanut rahat valkoisiin kirjekuoriin. Oppaamme Daniel esitteli jokaisen erikseen, kerrottiin nimi ja mitä on kuulunut tehtäviin sekä myös perhesuhteet. Nuorimmainen heistä oli 16 ja vanhin 66. Melkoinen ikähaitari siis! Pojilla oli oikein hauskaa, jotakuta kovin ujostutti, mutta useimmat olivat oikein reippaita, vaikka eivät englantia juuri osanneetkaan, mutta Daniel käänsi sujuvasti.


Kasvillisuus oli muuttunut nyt erittäin runsaaksi ja reheväksi, olimmehan substrooppisella alueella. Oli myös runsaasti perhosia ja lintujenkin ääniä kuului. Isompia eläimiä ei näkynyt. Karhujakin kuitenkin kuulemma voisi nähdä mutta niitä ei nähty.



Ikävintä oli ehkä joka paikassa tuntuva kosteuden haju, telttammekin haisi kovasti tunkkaiselle ihan siitä syystä ettei se ollut ehtinyt kuivumaan kunnolla missään vaiheessa. Mutta mihin sitä ei ihminen tottuisi :)

KUIN VIIMEISTÄ PÄIVÄÄ...

Ke 5.12.


Kolme yötä, neljä päivää, se neljäs alkoi klo 3:30 herätyksellä. Pikainen aamupala ja seuraavaksi tehtiinkin jotain selittämätönsä ja omituista. Nostimme reppumme ja kävimme... "Offisen" eteen heitimme siis reppumme penkille jonoon. Sitten vasta sai luvan mennä aamutoimille vessaan :)))

Miksi? No sepäs tässä kummallisinta olikin, tämä eräänlainen tulliviranomaisten toimisto avasi ovensa vasta klo 5:30. Opas oli selittänyt toki illalla juurta jaksain, mutta kun hänellä oli niin lavea ja leveä puhetapa, kierteli, selitteli ja kaarteli, ettei oikein kaikki tarttunut korvan taakse, mutta mehän toteltiin. Siinä sitä sitten kökötettiin jonossa erittäin kosteassa pimeydessä otsalamput päässä, onneksi oli katos ja penkki jossa istua. Mutta hei, me oltiin peräti toisena ryhmänä siinä ja pian meidän jälkeemme muodostuikin kiermusteleva jono vaeltajia, noin satakunta meitä oli kaikkiaan - arvelisin. Ideana oli kai se, että päästäisiin mahdollisimman nopeasti aamun sarastaessa kohti Aurinkoporttia. Emme me kyllä tienneet vielä siinä vaiheessa mikä Aurinkoportti oli, mutta kun kello 5:20 passiimme lyötiin leima ja pääsimme matkaan Merjan valtasi jonkinmoinen viheliäinen vaeltamisen VIMMA ja lähdettiin yhdessä vetämään kuin viimeistä päivää ranskalaisryhmän perään. Nyt alkoi kilpajuoksu!


Kolmas ryhmämme jäsenistä ja toinen oppaista pysyi jonkinaikaa perässämme, mutta pian he jäivät. Noin vartin vaelluksen jälkeen alkoi tulla ensimmäisiä selkiä vastaan ja etenimme jonkinlaista puolijuoksuakin välillä, mutta enimmäkseen vaan kävelimme reippaasti. Matkaesitteessämme luki, että parin tunnin vaellus Aurinkoportille, mutta meiltä kesti sinne alle 50 min. Luulimme, että paikalla on jotakin tekemistä auringonnousun kanssa, mutta aurinkohan oli jo noussut joten eihän sinne olisi millään ehtinyt. Opas oli jopa varoitellut, että kiireisimmät juoksevat ja ohittelevat uhkarohkeasti kapealla polulla ja olisi parasta väistää kiltisti vuorenseinämän puolelle ettei putoa. Yksi ohitus taisi tulla kun pysähdyimme ottamaan takkeja pois ja juotiin vähän, mutta ohitimme hänet pian uudelleen. Osa kuvista otettiin lennossa ja ihan hyviä niistäkin tuli.

Oli kostean lämmintä, mutta aurinko pysytteli pilvi- ja usvaverhon takana. Eteen tuli yhtäkkiä tosi jyrkät portaat suoraan ylöspäin ja kun ne kapusimme niin edessä avautui ihan mukiinmenevä näky alas laaksoon. Paikalla oli myös tuttuja kivirakennelmia ja niistä tehty portti. Olimme Aurinkoportilla. Kuin taikaiskusta sankka usvaverho väistyi ja näimme sen koko komeudessaa.

Aurinkoportin salaisuus selvisi vasta myöhemmin.


MACHU PICCHU

Inkathan eivät käyttäneet kirjoitettua kieltä eivätkä tunteneet numeroita. He ainakin käyttivät erivärisiä lankoja, joissa oli solmuja, jotka kertoivat esimerkiski monta perunaa on vasrastossa 1. Pääasiassa he viljelivät maata ja siinä oli tärkeää tietää mikä vuodenaika milloinkin oli. Kun oli vuoden lyhyin päivä - Perussa siis 21.6. niin auringonnoustessa sen ensimmäinen säde osui Aurinkoportista sisään ja suoraan alhaalla - tunnin kävelymatkan päässä olevaan Machu Picchu -kaupungin raunioissa yhteen tiettyyn paikkaa - eräänlaiseen aurinkokelloon. Monen monta muutakin nerokasta asiaa Arto kertoi meille myöhemmin iltapäivällä - hän oli tullut siis Cuscosta taas meitä tapaamaan ja vetämään esittelykierroksen raunioilla. Mutta koska espanjalaiset valloittajat aikoinaan tuhosivat melkein kaiken mitä löysivät Inkojen ajalta niin kukaan ei näitä tiedä varmasti, voi vain arvella ja vähän oppaasta riippuen tarinat saattavat olla erilaisia.


Machu Picchu sijaitsee 2 430 metrin korkeudessa trooppisen vuoristometsän keskellä Urubamba-laakson yläpuolella noin 70 kilometriä Cuscon kaupungista luoteeseen. Lähellä virtaa Urubamba-joki. Machu Picchu on yksi Etelä-Amerikan tärkeimmistä arkeologisista keskuksista, ja se on suosituin turistikohde Perussa. Vuosittain Machu Picchulla käy 400 000 turistia ja määrä on kasvussa jatkuvasti.UNESCO:n mukaan kävijämäärä on aivan liian suuri. Tämän uskotaan aiheuttavan riskin koko alueelle. On myös toivottu lentokieltoa alueen ympärille. UNESCO on miettinyt Machu Picchun lisäämistä vaarassa olevien maailmanperintökohteiden listaan. Machu Picchu on myös yksi NewOpenWorld Corporationin uusista maailman seitsemästä ihmeeestä. Se oli asuttuna siihen saakka, kunnes espanjalaiset saapuivat Peruun 1532. Ei osata varmasti sanoa miksi Machu Picchu hylättiin, koska valloittajat eivät koskaan löytäneet kaupunkia. Ensimmäinen tunnettu Macchu Picchussa käynyt ulkomaalainen oli yhdysvaltalainen Hiram Bingham 24. heinäkuuta 1911. Bingham kirjoitti Machu Picchusta menestysteoksen, ja vei sieltä kotimaansa museoihin lukuisia esineitä, joita Peru on viime vuosina vaatinut palautettaviksi. (Lähde: Wikipedia)

Aurinkoportilta kesti siis vielä vajaa tunti taukoineen alas ennenkuin olimme perillä.


KOTIA KOHTI

Iltapäivän vietimme alhaalla olevassa turistikylässä joen varrella, jossa lounastimme ja lähdimme käymään myös "KUUMILLA LÄHTEILLÄ" eli eräänlaisessa kylpylässä hieman kylän ulkopuolella. Voi sitä, kun sai kelliä ja lillua tosi lämpimässä kemikaalein höystetyssä vedessä. Ja käydä jääkylmässä suihkussa välillä :)))

Lopulta edessä oli junamatka takaisinpäin ja lähtöaika aika oli klo 6 illalla. Vaunussa tarjoiltiin juotavia ja pähkinöitä. Kuitenkin nukuimme lähes koko matkan ajan ja todella kovasti keinuvassa ja tärisevässä junassa. Maisemia ei nähnyt koska oli jo pimeää. Palasimme siihen kylään mistä aikanaan lähdimme vaellukselle, tai jonnekin sinne laitamille - ja sieltä oli vielä puolentoistatunnin bussimatka Cuscoon, jossa loput tavaramme ja puhtaat vaatteemme odottivat. Cuscossa oltiin niin myöhään, että kukaan ei enää jaksanut käydä edes suihkussa vaan kaikki olivat kuulemma rojahtaneet sänkyyn.

Aamupäivästä lensimme Limaan ja Limassa oli vielä ennen paluulennon alkamista muutama tunti aikaa, joten matkatoimistomme tarjosi meille mahdollisuuden pieneen kiertoajeluun. Ajoimme sitten meren rannalle....

Kuva puhukoon puolestaan..


GPS kiemurat jokaiselta päivältä:





Kuvat ja teksti; Merja ja Tomi

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti