Andien Aarteet

Kotkan siivin

Nousimme siiville Helsinki-Vantaalta lauantaiaamuna 24.11. ja olimme Amsterdamissa vähän ennen yhdeksää. Jatkolentomme Limaan lähti pian puolenpäivän jälkeen. Edessä oli yli 12 tuntia (koko reissu kentällä käkkimisineen n. 20 tuntia) Boeing 777 matkustajakoneessa n. 400 muun matkaajan kanssa.

LIMA

Perun pääkaupungissa arvellaan olevan nykyään yli 10 miljoonaa asukasta. Ajoimme Miraflores nimiseen kaupunginosaan Tyynen meren rannalle, jonne majoituimme myöhään illalla. Tervetulodrinkin - Pisco Sour:in jälkeen maistui jo uni.

Aamulla heräsimme jo klo 7 ja aamupalan jälkeen oli aikaa käydä rantabulevardilla kävelyllä. Harmitti ettei hoksattu laittaa lenkkeilykamppeita päälle, koska palmujen katveessa näkyi paljon lenkkeilijöitä. Siellä oli myös puisto, joka on suora kopio Barcelonassa olevasta Rakkauden puistosta. Mutta ei aikaakaan kun matka jo jatkui. Lento Arequipan kaupunkiin lähti klo 12.

SU 25.11.

Arequipa on Perun toiseksi suurin kaupunki n. 1 miljoona asukasta, ehkä - kukaan ei laske :) Kaupungin historiallinen keskusta on Unescon maailmanperintökohde ja suurin osa siitä on rakennettu 1600-luvulla. Italialainen barokki yhdistyy espanjalaiseen metallityöhön ja paikalliseen luovuuteen. Suomalainen Wikipedia kertoo, että vuonna 2001 kaupungissa sattui iso maanjäristys, mutta emme muista että oppaamme mainitsi siitä mitään. Kaupungin tunnusmerkki on tavallisesti, mutta ei tällä kertaa lumihuippuinen tulivuori Misti (5822 m) joka jos purkautuu niin koko kaupunki peittyy alle. Kaupunkimaisemaa hallitsee myös toinen tulivuori vähän kauempana (Chachani 6075 m).

Iltapäivä vierähti Santa Catalinan luostarissa, joka on perustettu 400 vuotta sitten ja jossa on tänä päivänä vielä n. 30 nunnaa. Kaupunki sijaitsee noin 2300m korkeudessa. Tässä vaiheessa olo oli kohtalaisen hyvä ja ruoka toistaiseksi maistui vaikka tuoreita kylmiä vihanneksia ei uskaltanutkaan syödä.

Ensimmäisistä päivistä jäi ehkä eniten mieleen se, että joka paikka oli täynnä poliiseja. Heitä oli montaa eri sorttia ja joka kadunkulmassa. Lisäksi oli esim. ns. puhelintyttöjä puistossa, joilta nimestään huolimatta tai juuri siksi - sai ostaa puhelinaikaa eli lainata puhelinta, jos omasta on sattunut loppumaan kreditti. Lisäksi olin kuvitellut, että tämä maa ja sen kaupungit olisivat yhtä likaisia ja epäsiistejä kuin esim. Nepal tai Intia, mutta ei - melko siistiä oli joka paikassa ja koko ajan oli joku siivoamassa.

MA 26.11.

Herätys jälleen todella varhain aamulla ja edessä pitkä bussimatka vuorien lomassa yli 4000 metrin korkeuteen määränpäänä Chivayn kylä ja Colca laaksossa.

Tien korkein kohta oli 4900 metriä, jossa pysähdyimme vasta paluumatkalla. Paikalla oli todella kylmä tuuli, vaikka aurinko porottaakin täällä erittäin polttavasti. Matka kanjonille kesti vajaa viisi tuntia taukoineen. Matkalla näimme alpakoita, laamoja ja vikunjoja, vaikkakin ovat vapaana omistaa nykyään aina joku tilallinen ne. Vikunjat ovat villejä, niistä saatu villa on maailman kalleinta ja myös "hienointa" eli maksaa n. 400 dollaria kilo. Tienvarsillahan myydään todella paljon villatuotteita, joissa on ainakin osa aina alpakkaa. Me ostimme peräti 10 pipoa, toiset käsin kudottuja ja toiset osittain teollista tuotantoa. Maksoivat 3 - 10 euroa kpl. Kaikenlaiset kudonnaiset ovat todella kauniita ja myös taidokkaasti tehtyjä ja erittäin värikkäitä.

Majoituimme Chivay nimiseen eloisaan pikku kylään 3600 metrin korkeuteen.

Iltapäivällä lähdimme vierailemaan eräänlaiseen kylpylään, jossa kelliskeltiin "kuumissa lähteissä". Se oli mukava kokemus. Ihmetellen katselimme kun seuranamme olleen ranskalaisryhmän yksi vanhempi urheilullinen mies "UTMB" paita päällään lähti juosten ylös vuorenrinteelle ja kohta näimmekin hänet koikkelehtimassa loikkimassa kiveltä kivelle korkealla yläpuolellamme. Itselle tuli mieleen lähteä lenkille, mutta järki voitti, koska olo ei kuitenkaan ollut ihan täydellisesti tottunut korkeaan paikkaan näin nopeasti.

COCA

Joka paikassa tarjotaan coca lehtiä, joita liotetaan kuumassa vedessä eli coca teetä. Sitä saa myös teepusseina. Siitä tehdään myös esimerkiksi urheilujuomaa. Ylivoimaisesti suosituinta ja myös jokapäiväistä, varsinkin kun kuljetaan korkealla on ladata mälli alahuulenalle, ensin annetaan lehtien kostua ja sitten pidetään sitä ikeniä vasten 20-30 minuuttia. Auttaa kuulemma ihan kaikkeen; ei tunne nälkää ei janoa ja tossu toimii kuin unelma :D Kerran kokeiltiin Merjan kanssa pisimpänä vaelluspäivänä, mutta mä en ainakaan huomannu mitään erikoista. Sen sijaan teetä join tämän tästä ja pullon urheilujuomaa. Varsinaiseen kokaiinia valmistusta varten pitää olla 7 kiloa lehtiä ja vielä monenlaista kemikaalia ja aikamoinen prosessi ennenkuin saadaan 1 g kokaiinia.

TI 27.11.

Jälleen todella varhainen herätys. Tuntuukin näin jälkeenpäin, että matkustustahti oli erittäin tiukka, mutta toisaalta kukapa sitä lomalla nyt nukkumaan joutaisikaan.

COLCA KANJONI

Me kaikki varmasti olemme oppineet, että maailman syvin kanjoni olisi Grand Canyon ameriikan mantereella, mutta se ei pidä paikkaansa. Maailman syvin löytyy nykyään Kiinasta ja toiseksi syvin on tämä Colca, syvimmillään jopa yli neljä kilometriä ovat kanjonin seinämät. Colca on Perun kolmanneksi suosituin matkakohde, n. 120 000 kävijää vuodessa ja sijaitsee n. 160 km luoteeseen Arequipasta. Täällä tosin ei kukaan puhu kilometreistä vaan kaikki välimatkat ilmoitetaan tunneissa. Tiet ovat mutkaisia ja kuten meidän matkamme tuonne todella kivikkoinen ja osin tie oli ihan sortunutkin. Koska matkasimme bussilla niin kyyti oli tosi tönkköistä välillä ja ihmettelimme miten auto pysyy ehjänä moisella väylällä. Ja eihän se pysynytkään vaan kärsimme yhden rengasrikon.

Kanjoni on enemmän kuin syvyydestään tunnettu Kondori kotkista, joiden pesän yläpuolella on isot katselualueet. Nämä maailman suurimmat lentävät linnut odottelevat pesissään jyrkänteen alla suotuisia ilmavirtauksia että pääsisivät lentoon ja liitoon. Heti kun tulimme paikalle ja lähdimme vessoja kohti näin yhden tosi läheltä, huudahdin että tuossako se nyt on, mutta samassa se katosi. Itse sain siitä jonkinlaisen kuvan, mutta muut eivät sitä nähneet. Pari kolme näimme tunnin odottelun jälkeen kauempaa, mutta vähän turha reissuhan se oli, mutta luonto on sitä mitä se on.

Lähdimme pitkälle osittaiselle paluumatkalle kohti Punon kaupunkia ja kun kuuden tunnin ajomatkan jälkeen saavuimme hotellille. Ruoka ei hirmusti maistunut ja varsinaista syöpöttelyä ei juurikaan ollut.

Kelluvilla kaisloilla

Ke 28.11.

TITICACA - järvi

Aamulla jätimme isommat matkatavarat hotellille, hyppäsimme riksoihin ja matkasimme reppuinemme satamaan. Edessä oli miltei silmänkantamattomiin sinistä vettä, nousimme pienehköön veneeseen ja aloitimme matkan kohti kelluvia kaislasaaria nimeltä Uros saaret. Järvi oli tietysti maailman korkeimmalla paikalla sijaitseva järvi, jossa on laivaliikennettä. Titicaca järvestä 60 % kuuluu Perulle ja loput Bolivialle. Vaikka järvi on todella suuri ja näimme siitä vain ripauksen niin siinä asustaa yllättävää kyllä ainoastaan kaksi pientä kalalajia luontaisesti. Ne olivat todellisia sinttejä, taimenta kasvatetaan lisäksi altaissa. Järvellä olevilla saarilla puhutaan Espanjan sijaan Ketsuan ja Aimaran kieltä.

Imata sutiki - mikä sinun nimesi on? Noka sutimi Tomi. Hyvää huomenta - Allin punchay :)

Satamasta ostimme myös tuliaiset "omalle perheellemme" eli talonväelle jonka talossa aioimme yöpyä, ryhmästämme aina kolme tulisi olemaan samassa talossa. Saarella ei ollut siis hotelleja eikä minkäänlaisia virallisia majoituspaikkoja, ei sähköjä eikä juuri muitakaan mukavuuksia. Väkijuomia kyllä löytyi :)))

KELLUVAT KAISLASAARET

Saaret sijaitsivat n. puolentunnin venematkan päässä Punosta. Saaria oli useita, toiset eivät halunneet turisteja missään tapauksessa vastaan, koska me tuomme huonoa onnea, mutta toiset heimot olivat huomanneet että helppoa rahaahan me heille tuomme. Me rantauduimme yhdelle n. 20 hengen saarelle, jossa saimme pienen tietopaketin saaren päälliköltä - miten saaret rakennetaan ja miten siellä eletään. Minulla oli uusi Garminin Fenix ranteessaan siinä istuessamme polttavassa auringonpaisteessa ja yhtäkkiä huomasin, että kellon lasi alkoi kohota ulospäin ja kellon lämpömittari näytti +45 astetta. Se ikäänkuin pullistui paikaltaan, mutta pian palautui sitten. Saari kestää noin 30-40 vuotta ja sitä on vuosittain useamman kerran paranneltava eli kaisloja laitettava lisää. Saaren asukkaat myös syövät kaisloja ja monet turistitkin niitä maistavat, mutta sen arvaa miten käy kun ne sentään lilluvat siinä vedessä. Eli ei suositeltavaa. Ja tietysti myydään turisteille kaikenlaisia käsitöitä mutta valitettavasti myös muualla tehtyä rihkamaa. Ostimme kaislaveneen :)

Urossaarilta jatkoimme pari tuntia matkaa ulommas järvelle AMANTANI nimiselle saarelle, jossa meidän oli siis määrä yöpyä.

Rannan tuntumassa meitä oli vastassa kolme "MAMIA" eli perheen naista, jotka tulisivat huolehtimaan meistä. Saarella ei ollut esimerkiksi minkäänlaisia katumerkintöjä, joten jos lähtisimme pimeällä liikenteeseen olisi todella suuri vaara eksyä koska joka paikka näytti samanlaiselta. Meidän Mamin nimi oli Rebecca. Myöhemmin Rebecca antoi meille omatekemänsä pipot, alpakan villaa, joista hän sitten tulisi tunnistamaan meidät kun lähtisimme vähän myöhemmin "kylille". Kuulemma kaikki turistit näyttävät samanlaisilta. Niin Mami kuin hänen Brenda niminen 3 vuotias tyttärensä oli pukeutunut perinteiseen kansallispukuun, mutta ei vaan meitä varten vaan niin he pukeutuvat ylipäätään. Tosin hohtavan valkoinen pusero oli puettu vain tätä juhlallista tilannetta varten, se vaihdettiin heti kun piti kotitöihin ryhtyä. Pikaisen siestan jälkeen lähdimme "kylän" jalkapallokentälle, jossa tapasimme muut ryhmäläisistämme ja lähdimme tallustelemaan kohti läheistä kukkulaa (4130 m), joka oli saaren intiaaneille pyhä paikka. Illan hämärän jo laskeutuessa lähdin uudestaan etsimään läheistä geokätköä, nyt ryhmässä ja apunamme oli pari kylän innokasta pikku tyttöä niin emme sitä löytäneet. Kyllä harmitti!!!

Sää oli hyvä, mutta kuten aina noissa korkeuksissa pimeän tullen viilenee nopeasti. Pipot oli siis paikallaan! Lunastimme pipot myöhemmin myös itsellemme, mulla on varsinkin tosi hieno kun sain oikein valita useasta vaihtoehdosta. Ihanan pehmeä ja ohut :)

Illallinen syötiin perheen "keittiössä", mutta perheen jäsenet itse eivät tulleet pöydän ääreen. Heillä kun on tapana syödä vain istualtaan. Vuorenvalloituksen jälkeen joimme  paikalliset Pisco-coktailit - kuumaa vettä lisäksi ja coca lehtiä. Merjalla oli päänsärkyä ja buranaa määrättiin lääkkeeksi "lääkärimme" toimesta. Yöksi saimme ukkosen ja kovan tuulen seuraksemme. Untuvamakuupussissa tarkeni hyvin noin 14 asteen lämpötilassa...

Aamiaiseksi Mamimme oli laittanut pannukakkua ja se maistui kaikille. Sitten hän saatteli meidät alas satamaan.

Kutovia miehiä

To 29.11.

TAQUILLESAARI

Amantani saarelta matka jatkui tunnin venematkalla naapurisaarelle nimeltä Taquille. Toisin kuin naapurinsa tällä saarella ei oltu lainkaan nauravaisia ja iloisia vaan hieman synkkiä ihmisiä. Myös pukeutuminen oli vähän erilaista, mutta kuten Amantani saaren asukkaat myös nämä pukeutuivat ihan arkisinkin samanlaisiin juhallisiin perinneasuihin - poikkeuksena kuitenkin se, että myös miehillä oli perinnepuku. Siinä missä "Mamit" kutoivat kaikenaikaa - myös kävellessään niin tällä saarella käteviä käsistään olivat miehet :) Miehillä oli kudin kädessään koko ajan. Miesten perinneasuihin kuului myös erilaiset pipot tai hatut, joista selvisi mm. siviilisääty tai se oliko kyseessä eräänlainen virkamies, jolla oli vielä hattu pipon päällä. Asut ovat peräisin Espanjanvallan ajalta, jolloin valloittajat pakottivat saarelaiset pukeutumaan hieman eri tavoin kontrolloidakseen, että mistä kukin on tulossa tai minne menossa. Hauskan näköistä sakkia :D

Saarella sijaitsee Unescon maailmanperintökohteisiin kuuluva käsityökeskus, jossa nämä Titicaca järven intiaanien perinnekäsityöt oli suojeltu ja hinnatkin sitten olivat sen mukaiset.

Satamasta oli puolentoistakilometrin mittainen kivinen erittäin jyrkkä polku ylös kylään ja pienen ihmettelyn jälkeen lounastimme keskusaukean ravintolassa. Saarella oli useampi ravintola, mutta kaikissa tarjoillaan juuri samaa ruokaa eli lounasvaihtoehtoja oli tasan kaksi.

Paluumatka satamaan mentiin toista kautta, joten pientä kävelylenkkeilyä ja kapuamista kertyi muutama kilometri.

Ennen laivaannousua paikallisoppaamme tarjosi meille mahdollisuuden hankkia uusi uintikokemus - pulikointi Titicaca järvessä ja minä ja kaksi tytöistä ja päätimme käyttää tilaisuuden hyväkseen. Vesi oli kuulemma noin 9 asteista. Uintipaikka oli hieman hankala, mutta yksi kivi laiturin edessä veden alla toimi hyvänä lähtö- ja paluualustana.

Uinnin jälkeen kolmen tunnin venematka takaisin Punoon samaan hotelliin missä tavarammekin odotti.

Lyhyitä helmoja ja mytologiaa

Pe 30.11. - la 1.12.

Perjantai aamuna oli edessä pitkä, noin 9 tunnin bussimatka Punosta Cuscoon (3416 m) , tuohon Inkojen pääkaupunkiin. Matkalla pysähdyimme Racchin kylässä sijaitsevilla Wiracochan temppelin upeilla raunioilla. Wiracocha on inkamytologiassa pääjumala, kaiken luoja. Korkeimmillaan tiemme vei tänäänkin yli 4000 metriin.

Limasta lähtien meillä on ollut mukana suomalainen Perussa jo 26 vuotta asunut opas ja hänellä oli tosi hyvät tiedot siitä mitä kulloinkin näimme ja aito kiinnostus Inkakulttuuriin ja historiaan. Jokaisessa kohteessa oli lisäksi matkassa mukana myös yksi paikallisopas. Bussikin vaihtui aina välillä. Arto ei tulisi mukanammme Inkapolulle, koska hän toimii suomalaisryhmien opastehtävien lisäksi myös viidakko-oppaana ja oli muutama viikko takaperin saanut viidakossa ilmeisesti hämähäkin pureman jalkaansa eikä haava ollut mennyt umpeen ja sillä oli kivuliasta tallustella.

LYHYITÄ HELMOJA

Edellisenä iltana  Punossa olimme eksyneet illastamaan paikkaan, jossa oli yli tunnin kestänyt eräänlainen kansantanssiesitys. Esitys, joka ei ehkä kuulunut ihan oikeaoppiseen inkakulttuuriin oli kyllä ihan viihdyttävä - ainakin miesväen mielestä kun tyttöjen helmat tanssi tanssilta lyhenevät.

Illansuussa tapasimme vaellusoppaamme Danielin ja paikallisen matkanjärjestäjämme. Aamulla annoimme hänelle ne kaksi kirjaa, jotka Seinäjoen kaupunginkirjasto sinne lahjoitettavaksi toimitti ja edelleen lahjoitettavaksi matkatoimistomme ja paikallisoperaattorin yhteiseen "KIRJASTOPROJEKTIIN". Kolmannen kirjan, Tove Janssonin Muumisatukirjan jonka Merja osti Helsingistä lahjoitimme kuitenkin oppaallemme Artolle, jolla oli 10 vuotias perulais-suomalainen tytär, jonka nimi oli Sirkka. Kirjat olivat Cuscossa tosi kalliita ja koska Arto ei Suomessa enää juurikaan vieraillut niin Merja ajatteli, että kiva olisi hänenkin kuitenkin muistaa juuriaan ja siirtää niitä tyttärelleen MUUMI-MYTOLOGIAN muodossa :D

Lyhyt kaupunkikierros ja lopuksi illastamaan. Bussimatka oli raskas ja uni saapui taas varhain. Merjan päänsärky oli kadonnut ja ruokakin nyt maittoi kaikille :)

Lauantaina lähdimme muutaman tunnin kiertoajelulle ylemmäs, jossa oli useita pieniä raunioita Inka-kulttuurin ajoilta. Myönnän, ettei ensimmäisen kivikasan jälkeen ollut niin kiinnostunut näistä kuin ehkä olisi pitänyt ja sepitettyjä tarinoita väkisinkin epäili.

Tämän matkan luonne oli pääosin historia painotteinen.

Loppupäivä meni muutamia viime hetken hankintoja tehden, seuraavana aamuna varhain alkaisi vihdoin ja viimein se odotetuin osuus - INKA TRAIL!

Tähän lopuksi sopii vielä yksi kuva Perun ruokakulttuurista. Perulaiset tuntuivat olevan todella ylpeitä ruuastaan ja esimerkiksi kun  virallisilta Perun facebook sivuilta tulee kuvapäivityksiä  niin ne esittävät todella usein ruokaa eri muodoissaan.

Kaikkiaan neljä rohkeaa ryhmästämme uskaltautuivat maistamaan varsinkin Cuscon alueella todella suosittua herkkua, suorastaan juhlaruokaa. Jostakin syystä itselleni ei tämä ruoka nyt osunut heti ensimmäisenä listalta silmään....

Garmin Fenix:in "nauhoittama" reitti:
http://connect.garmin.com/activity/250240519

Kuvat ja teksti; Merja ja Tomi